Sainpais kuin sainkin kirjoitettua tälle vuodelle toisenkin blogi-kirjoituksen.
Paljon olisi kyllä pohdittavaa, mutta sitä tekee itsensä varsin hankalaksi, jos murisee kaikesta koko ajan. Olen jotenkin alistunut siihen, ettei ihmisiä kiinnosta - kuin omat asiansa. Sehän on nykyisin vallan trendikästä viettää omaa aikaa, laatuaikaa ja viivata kalenterista etukäteen itselle omaan hemmotteluun tarkoitetut ajat. En vähättele, mutta itse katson maailmaa toisin. Yleensä muiden asiat ja ystävällisyys menevät edelle. Olemalla ystävällinen, voin olla onnellinen. En raada muiden puolesta, mutta olen ihminen ihmisille. Vanhan kansan kutsuma kunnioitusjärjestys on minulla ja meidän perheessä erilainen kuin monilla muilla, joita väkisinkin seurailen joko tässä lähellä tai julkisuudessa.
Tässäpä Pähkinä pohdittavaksi:
Entisenä työhyvinvointikouluttajana on tässä meidän perheen tämän hetkisen viimeisen yläkouluvuoden syksynä pohdituttanut muutamien (liianko) fiksujen opettajien käytös. On toki paljon uutisoitu erilaisista muutoksista, jotka tekevät opettajan työn haasteellisemmaksi monin tavoin. Muutoksia tapahtuu aina kaikkialla ja yleensä on tapana vastustaa muutoksia, kuten "aikana, jolloin mummo opetteli tietokoneen käyttöä". Nyt puhutaan kuitenkin erilaisista yhteiskunnallisista muutoksista, joihin on paine joistakin muista perustelluista syistä. En lähde niitä nyt pohtimaan, vaan tämän kirjoituksen aihe on hyvinvointi niillä työkaluilla, joita on annettu: minä ja asenteeni.
Eikö koulun, kodin ja yhteiskunnan yhdessä kasvattamisen lähtökohta ole nuori, kasvava oppilas, johon voi vaikuttaa olemalla kiinnostunut, läsnä ja ystävällinen joutumatta tekemään yhtään enempää aikaa vievää työtä.Tämä on mielestäni ydinasia hyvin moneen nykyhetken kysymykseen liittyen. Myös asian omakohtainen ratkaisu oman käytöksemme kautta saa aikaan pitkälle kantavan vaikutuksen. Nykyisin halutaan nähdä vain minä ja minun vaikeuteni. Kun minä en voi sitä ja minä en jaksa tätä.
Mietityttää todellakin se, että edelleen avoimet ja ulospäinsuuntautuneet oppilaat saavat ne open hymyt ja ystävälliset sanat, vaikka jonkun muun kohdalla se voisi olla paljon tarpeellisempaa elämän kannalta. Näinhän se on aina ollut. Tasa-arvoa tilaavat he, jotka jo nauttivat etuisuuksista. Joskus silmiin osuu some-kirjoituksia, joissa kerrotaan, miten myös opettajat liittyvät kiusaamisvyyhtiin, eikä jonkun oppilaan ns. kiusaamiseen voi mitenkään puuttua. Asia on paljon laajempi yhteiskuntakysymys, kuin vain yksittäisten kiusattujen oppilaiden kohdennettu auttaminen. Avainasia on jokaisen oman käyttäytymisen tarkkailu, siis lähinnä meidän aikuisten.
En ymmärrä, miksi oppilas, jolla on haasteita oppimisen kanssa, joka tekee paljon töitä oppiakseen, ja joka on motivoitunut opiskelemaan itsensä takia vaikeuksistaan huolimatta, on opettajalle se tylsä ja ikävä tapaus, jota pitää näpäyttää joka kohdassa, missä pystyy: paiskia papereita pöydälle, vastata näppärästi (jos joskus sattuu uskaltamaan jotakin kysyä), tehdä oppilaasta tylsä kaikkien kuullen. On pakko näyttää, että ei pidä hänestä, jopa niin, että oppilaskin sen ymmärtää, että tuo ope ei pidä hänestä. Miksi ei pidä? Siksikö, että ei nuoleskele riittävästi opettajaa+ Vai siksi, että ei ylipäätään uskalla puhua kenellekään mitään? Malli muille on se, että tuosta oppilaasta ei tarvitse teidänkään pitää! Puhu siinä sitten kiusaamisesta ja sen torjumisesta.
Tiedän, että tätäkin lukee monta arvostamaani opettajaystävääni, mutta rohkenen silti puhua asiasta avoimesti. En ymmärrä, että miten hyvää käytöstä voidaan vaatia kasvavilta nuorilta, jos heille jokapäiväisenä annettu roolimalli on vihaaja? Oppilaiden työhyvinvoinnista koulutyössä lähtee tulevien työntekijöiden työyhteisöjen toimivuus. Miten ihmeessä he voivat "ruudin keksiä", kun menevät töihin, jos heitä on mallioppimalla opetettu vuosia, että erilaisia vihataan, koska heistä on vaivaa?! Ystävällisiä ollaan niille, jotka sen ansaitsevat, eli ovat helppoja tapauksia (ilman henkilökohtaisia vaikeuksia). Näin kasvatetaan niitä tulevaisuuden johtajia ja tiimityöskentelijöitä, jotka jo nuorena tietävät, miten ihmisiä pystyy alistamaan. Väittäisin jopa, että ulospäinsuuntautunut käyttäytyminen johtaa juuri tähän toisia alistavaan häiriökäyttäytymiseen. Siinä vyyhdissä on mukana sekä opettajia että oppilaitaan, ja suurelta osin tajuamattaan tilanteen vaikutusten kauaskantoisuutta. Kukapas ei haluaisi kivoja ja helppoja oppilaita, joiden kanssa on mukava tehdä töitä. Ne toisetkin oppilaat ovat kuitenkin olemassa tässä maailmassa ja ymmärtävät jo tosi pieninä, että ovat vaikeita ja tylsiä.
Hymy ja ystävälliset sanat tai katse eivät vie sen enempää aikaa kuin ikävä ja kylmänkalsea vihakäytös. Ystävällinen asenne voisi olla mullistava muutos moneen asiaan sekä lyhyellä aikavälillä opettajien työhyvinvointia, että pitkällä aikavälillä tulevaisuuden tulevien työntekijöiden työhyvinvointia ajatellen. Minä-keskeisyys ei johda hyvään. Ihminen oppii mallista ja kokemusperäisesti. Opettajat valittavat vaikeasti hallittavista nuorista ja siitä, että heidän valtaansa rajoitetaan. On niin ja niin paljon oppilaita ja työmäärä lisääntyy koko ajan. Tulisipa mieleen, mikä on asian toinen puoli. Hyvällä voittaa enemmän kuin pahalla. Sitä ei vain jakseta tai uskalleta käyttää. Hiljaisten mukaan ottaminen säännöllisesti opettajajohtoisesti ja häiriköille vastuun antaminen, molempien kehut opettajalähtöisesti ja julkisesti, taatusti pitkällä aikavälillä toisivat muutoksen sekä opettajan työympäristöön eli vaikeiden luokkien hallintaan ja oppimiseen sekä myös oppilaiden työympäristöön. Opettaja antaisi näkyvän, jatkuvan mallin siihen, miten hiljaisten ja häiriköiden kanssa eletään (ja muiden vaativien oppilaiden). Ystävällisyys ja jokaisen ihmisyyden kunnioittaminen on tähän avain ja ratkaisu.
Täsmennyksenä kaiken tietäville mainittakoon, että tiedän kyllä 😊. Olen viimeiset 25 vuotta elänyt lasten ja nuorten keskellä kotona, harrastus- ja koulumaailmassa - perheessä ja töissä - myös siis oikeiden häirikköoppilaiden kanssa, joita en nyt varsinaisesti tässä tarkoita, vaan enemmänkin niitä hiljaisia, arkoja ja oppimisvaikeuksista kärsiviä. Liian monesti se kouluampuja tai itsemurhan tehnyt nuori ei ole aiemmin antanut koulussa tai kotona edes ymmärtää, että hän ei enää jaksa tai että kuinka paljon häntä raastaa mahdollisesti em. asiat. Tai jos asiat eivät mene ihan noin pahaksi, on suuri todennäköisyys, että koulussa kiusatusta tulee myös työpaikalla kiusattu, sillä siellä ovat töissä nekin, jotka saivat opettajan huomion koulussa hymyineen ja rupatteluineen ja oppivat jo silloin, miten hiljaisia ja erilaisuutta käsitellään. Me kaikki emme ole avoimia ja ulospäinsuuntautuneita. Tai meillä kaikilla ei ole kotona hyvä olla. Silti me ansaitsemme osaksemme arvostusta, hyvät tavat ja ystävällisyyttä oppimiseen ja onnistumisiin samalla tavalla, kuin sitä kerjäävät kehrääjätkin. Kaikissa ihmisissä on jotakin hyvää. Ammattikasvattajalla pitäisi olla enemmän eväitä asioiden hoksaamiseen ja enemmän taitoa kapasiteetin käyttöönottoon. Ammattikasvattaja ei voi "olla vain töissä". Tai voiko kukaan? Se onkin sitten eri tarina. Ammattikasvattajan paras palkka pitäisi olla onnistumisen ja oppimisen kokemus kaikille oppilailleen. Tottakai rahapalkka maksetaan joka työstä, mutta noin ajatuksen kannalta. Vastaus omassa mielessäsi edelliseen väitteeseen kertoo sinulle sen, kuinka paljon itse asiassa välität oppilaistasi pitkällä tähtäimellä. Älä vaivaudu siis tähän itkemään palkkasi huonoutta tai työmääräsi lisääntymistä. Palkkakeskustelut on erikseen eri päivänä eri ihmisten kanssa, kuin se jokapäiväinen kasvatustyö, jota teemme lasten ja nuorten kanssa.
Ihmisten hyvinvoinnin puute maksaa yhteiskunnalle pitkän pennin. Moni asia voisi olla nyt ja tulevaisuudessa paljon paremmin, jos kasvavat lapset ja nuoret opetettaisiin porukalla voimaan hyvin. Määräämällä harvoin saa hyviä tuloksia. Kun määräämiseen liittää hyvät tavat ja tässä kuulutetun arvostuksen ja jokaisen huomioimisen, on taatusti luokan motivaatiotaso jatkossa erilainen, samoin kehrääjien käytös ennen sorrettuja kohtaan muuttuu hyväksyväksi mallioppimisen kautta opettajajohtoisesti. En tarkoita lusmuilun hyväksymistä oppilailta, vaan sitä, että hyväksynnän kautta oppimismotivaatio kasvaa. Uskoisin, että hyvä lunastaa paikkansa kyllä ennemmin tai myöhemmin, jos sitä käytetään työvälineenä. Joskus se voi vaan kestää kauankin, mutta kannattaa. Kaikkea ei voi tietenkään näin yksinkertaisesti hoitaa, mutta pääsääntöisesti perusoloista, jos puhutaan. Väitän, että ystävällisyyden, huomioimisen ja arvostuksen kautta kaikenikäisten hyvinvointi lisääntyisi, pitkällä tähtäimellä työttömyysluvut laskisivat, työterveyshuollon työhyvinvoinnista - tai sen puutteesta - johtuvat kustannukset vähenisivät, sairaslomat vähenisivät, työn tuottavuus- ja tehokkuusluvut kääntyisivät kasvuun, ja päättäjät voisivat budjetoida euroja muihin, kuin itse aiheutettuihin, turhiin vaikeuksiin, eli kohdentaa oikeisiin tarpeisiin.
Lukuisat ihanat omakohtaiset onnistumiset pitävät sisällään häiriköiden kunnioituksen ja arvostuksen saavuttamisia. Se on hyvin pysähdyttävää. Käytännössä muistan kaksi poikaa, jotka eivät juuri panostaneet koulunkäyntiin, mutta äärirajojen kautta nopeastikin heistä löytyi paljon kehuttavaa. Oli oivallista kuunnella poikaporukan kävelevän meidän talomme ohi. Eräs heistä oli heittämässä kaljapulloa aidan yli meidän talon pihalle. Tuntemani poika sanoi toiselle, ettei sinne kannata heittää, että ne on mukavia tyyppejä. Kunpa tämä luottamus elämään kasvaisi laaja-alaisemmaksi. Samalla hyvän vaikutukset alkaisivat näkyä laajemmin. Jos siis muutoksia kaipaamme nuorisoon. Tekemällä oppii paremmin, kuin lehtisistä lukemalla, että noin sun tarttis tehdä, vaikka minä en niin teekään.
Tietenkin tämä on vaikea rasti monelle. Monet meistä aikuisista käyttäytyvät juuri näin omassakin elämässään: mukavia arvostetaan ja vähemmän mukavat, vaikka tekisivät työnsä hyvin, saavat kokea nahoissaan, etteivät ole suosittuja. Pärstälkerroin toimii arvioinnin kriteerinä. Lähdepä siitä neuvomaan työhyvinvointia, varsinkaan hänelle, jota ei muutenkaan arvosteta. Ratkaisu on jokaisen ihmisen omassa käyttäytymisessä. Lapset ja nuoret vielä opettelevat. Meillä aikuisilla pitäisi löytyä aikaa ja asennetta hyvään ja ystävällisyyteen, kaikkien huomioimiseen ja kaikkien arvostamiseen ja vielä ajan antamiseen. Hymy vie yhtä paljon aikaa kuin piikikäs katse, eikä tee kenestäkään kukkahattutätiä. Lapset ja nuoret eivät ole syntyessään pahoja tai tuhmia. Me aikuiset teemme heistä pahoja ja tuhmia. Olisiko aika vaihtaa suuntaa? Pahuudeksi ja tuhmuudeksi kutsun opettajien ja "kilteiksi" kutsuttujen oppilaiden huonoa käytöstä alistaa ja syrjäyttää heikommin pärjäävät - joko häiriköt tai hiljaiset tms. erilaiset oppilaat. Tässäpä taidetaan olla avainkysymyksen äärellä monessa yhteiskunnan kannalta tärkeässä tilanteessa: syrjäytyminen, työttömyys, avioerot, työhyvinvointi tai sen puute jne.
Hyvinvointi lähtee itsestä. Se ei tarkoita maksullisia hyvinvointipalveluja tai materiaa. Se tarkoittaa oman itsensä onnellisuutta tekemällä niitä asioita, joista itse saa voimaa. Kenenkään vaihtoehto ei ole toista parempi. Perheen kanssa ulkona puuhaaminen ei juurikaan maksa mitään, mutta antaa valtavasti positiivista energiaa arjen vastuiden kantamiseen. Kannattaa miettiä, onko kauaskantoisempi merkitys oman ajan merkkaamisella kalenteriin, vai perheen yhteisellä puuhaamisella, jossa aikuiset ovat läsnä lapsilleen. Homma kääntyy nopeasti toisinpäin: lapset ovat läsnä aikuisilleen. Seurausta siitä on, että kunnioittavat aikuisia koulussa ja uskaltavat kertoa hankaluuksistaan aikuisilleen, jotta niihin voidaan puuttua. Toivottavasti puututaan. Usein se hyvinvoinnin portaiden portti sulkeutuu tässä kohdassa. Hankaluuksista puhuminen tarkoittaa jollekin lisää töitä ja jotakin mätää pitää olla tyypissä, joka joutuu hankaluuksiin. Opetapa siinä olemaan avoin ja luottamaan aikuisiin.
Tämä kirjoitus ei tarkoita rajojen hölläämistä tai kriteerien alentamista tai kenenkään työmäärän lisääntymistä! Tämä tarkoittaa silmien avaamista ja asenteiden muutosta - hyväksyntää. Kiitos, anteeksi, ole hyvä, mitä sinulle kuuluu ja silmiin katsominen kuuluu myös opettajan hyvään käyttäytymiseen, ei vain kotona vanhempien. Eräs arvostamani vantaalainen rehtori kiteytti hienosti: Rajat on rakkaus! Rakkaus on rajaton!
Toivottavasti joku nappaa, mitä tarkoitan. Meillä on paljon opittavaa, jotta voidaan puhua työhyvinvoinnista. Älä suotta vaivaudu näpäyttämään oikeinkirjoituksesta tai liian suppeasta näkökulmasta - ymmärrän kyllä :) Kunpa joku ammattikasvattaja - edes yksi - tajuaisi, mistä puhun. Yksikin hyväksymistään ja auttamishaluaan muuttava opettaja olisi jo voitto! Sillä hän opettaa ehkä satoja oppilaita ja saattaa olla perheen isä tai äiti.
